1. Ensimmäisten päivien kuulumiset

Tänään on 14.8.2007 ja ensimmäinen päivä, jolloin on aikaa alkaa kirjoittaa tätä blogia. Matkamme Californiaan alkoi torstaina 2.8 puoli neljän aikaan aamuyöllä, kun lähdimme Kausalasta kohti lentokenttää. Lensimme ensin Saksaan Dusseldorfiin. Lentokone oli aivan älyttömän pieni, mutta kuitenkin suihkumoottorikone. Meitä oli ehkä noin kolmekymmentä ihmistä lennolla. Lento meni mukavasti ja koneesta poistuessamme kysyimme neuvoa lentoemännältä minne mennä Dusseldorfin kentällä. Lentoemäntä neuvoi meitä etsimään "transfer deskin", jotta emme joutuisi turvatarkastuksiin uudestaan.

Dusseldorfin kenttä oli iso emmekä ensin löytäneet sieltä mitään. Kävimme sitten infosta kysymässä minne meidän pitäisi mennä. Info neuvoi meille oikean tiskin, joka oli todella kaukana sieltä missä olimme. Löysimme tiskin, mutta tyttö tiskin takana sanoi, että olemme viimeiset lennolle ilmoittautuneet emmekä voi saada vierekkäisiä paikkoja. Jouduimme turvatarkastuksiin uudestaan. Olimme ostaneet Linnaloille, perheelle jonka luo menimme aluksi, tuliaisiksi fazerin suklaata. Onneksi emme vieneet esimerkiksi viinipulloa, sillä jouduimme kaatamaan kaikki juomat pois turvatarkastuksessa.

Viiletimme hirveää haipakkaa kentällä, ettemme vaan myöhästyisi lennolta. Lopulta päädyimme odottamaan lentoa pieneen kuumaan tilaan, johon täytyi mennä henkilöllisyystarkastuksen läpi. Alueelta ei päässyt pois ja lento oli myöhässä. Lennon kapteenia ei näkynyt missään eikä lento siksi päässyt lähtemään ajoissa. Lopulta lento sitten lähti tunnin myöhässä. Koneessa onnistuimme kuitenkin vaihtamaan paikkoja niin, että pääsimme vierekkäin -vessan viereen tosin.

Lento meni mukavasti, luin kolmesataa sivuisen kirjan lennon aikana ja Santtu luki Kalifornian ajokortin kirjalliseen kokeeseen. Lento ei loppujen lopuksi tuntunut niin pitkältä kuin se todellisuudessa oli. Olo oli kyllä nuhruinen pitkän matkustamisen vuoksi emmekä nukkuneet matkalla juuri lainkaan.

Perillä Los Angelesin kentällä piti ensin jonottaa tarkastukseen, jossa tarkistettiin passi, viisumi, otettiin sormenjäljet ja pelottava virkailija murahteli kysymyksiä siitä mitä aion USAssa tehdä. En varmaan ikinä ole nähnyt yhtä työhönsä kyllästynyttä virkailijaa. Jonot olivat hirveän pitkiä ja tungoksessa oli älyttömän kuuma. Alueella oli pari naurettavaa tuuletinta. Jonottamisessa taisi mennä kokonaisuudessaan kaksi tuntia.

Matkalaukut kuitenkin löytyivät nopeasti. Mie tosin olin niin väsynyt, etten enää jaksanut liikutella omaa laukkua, joten Santtu joutui raahaamaan molemmat. LAXin kentällä meitä oli vastassa Linnaloiden perheen tyttö, joka vei meidät kotiinsa. Ilma oli hirveän kuuma ja miulle tuli melkein heti huono olo autossa (kuuma ilma, juoman puute, unen puute). Huonoa oloa ei yhtään auttanut se, että liikenne oli ensin "stop and go" eli autot liikkuvat pikkusen ja pysähdys ja uudestaan ja uudestaan... Stop n' go liikennettä seurasivat mutkikkaat vuoristotiet, sillä suunnistimme West Hillsiin, joka sijaitsee pohjois LAssä. Automatka kesti noin puolitoista tuntia. Olimme perillä paikallistaa aikaa viiden ja kuuden välillä illalla. Kokonaisuudessaan matkustamiseen meni siis 24 tuntia.

Perillä pääsimme pulahtamaan Linnaloiden uima-altaaseen ja miun huono olokin alkoi helpottaa. Täällä uima-altaat ja poreammeet pihoilla ovat melko tyypillisiä. Illalla saimme hyvän lounaan. Jaksoimme seurustella perheen kanssa ilta yhdeksään ennen kuin menimme nukkumaan. Olin kyllä matkan jälkeen niin väsynyt, että olisin voinut nukahtaa heti. Seuraavana aamuna heräsimme seitsemän maissa.

Heti perjantai aamuna 3.8 lähdimme etsimään asuntoa Fullertonista. West Hillsistä on Fullertoniin noin kuudenkymmenen mailin ajomatka, jonka ajamiseen menee tunnista kahteen tuntiin riippuen ruuhkasta freewayllä. Kävimme kysymässä asuntoa suunnilleen neljästätoista paikasta. Täällä vuokra-asunnot sijaitsevat asuntokomplekseissä, joissa on jokaisessa oma vuokratoimisto, asuntoja kymmenistä satoihin ja yleensä uima-altaita yms. Asuntokompleksi ovat aidattuja alueita ja vuokrat pyötivät noin 1200 dollarin paikkeilla. Toisen kerroksen asunnot ovat yleensä hieman kalliimpia kuin ensimmäisen kerroksen, sillä ensimmäiseen kerrokseen murtaudutaan helpommin sisään. Seuraavaksi hieman kokemuksia eri asuntokomplekseista.

Piccadilly Apartments:
Piccadilly sijaitsee aivan California State University Fullertonin (CSUF) vieressä. Siellä meidät vastaanotti puolikuuro 80-vuotias mummeli, joka toisteli jatkuvasti "What, honey?" Varsinaisesti yhtään asuntoa ei ollut vapaana, mutta koska oli mahdollisuus, että viikonloppuna tulee peruutus niin mummeli näytti meille kuitenkin paikkoja. Asuntokompleksin uimallas oli niin roskainen, että mietin tosissani uisinko siinä lainkaan. Lisäksi uima-allas oli monikaistaisen tien vieressä. Välissä oli vain rautalanka-aita ja pikkuisen pusikkoa. Auto olisi voinut suistua tieltä suoraan uima-altaaseen. Myöhemmin kuulin, että uima-altaan kunnosta voi päätellä paljon siitä millaisessa kunnossa asuntokompleksi ylipäätään on.

Koska yhtään asuntoa ei ollut vapaana, mummeli näytti meille oman asuntonsa. Kompleksissa oli menossa asuntojen keittiöiden remontointi ja mummon asunnon keittiö oli jo remontoitu. Asunto, joka olisi mahdollisesti vapautunut oli vielä remontoimatta. Lisäksi voi olettaa, että jos mummeli oli asunut viimeiset 50 vuotta omassa asunnossaan niin se varmaan oli asuntokompleksin hyväkuntoisin.

Vuokra olisi ollut tuhat dollaria ja kaikki muut kulut. Lisäksi olisi pitänyt toimittaa mm. financial statementsin, jotka olimme toimittaneet koululle. No loppujen lopuksi asuntoa ei Piccadillysta edes vapautunut.

La Ramada:
Meidät otti vastaan keski-ikäinen kyllästyneen oloinen nainen, joka selvästi epäili vuokranmaksukykyämme. Asuntokompleksi oli ok, keittiö ei ollut täysin varusteltu ja vuokra olisi ollut 1210 dollaria ja päälle muut kulut. La Ramadaan olisi pitänyt toimittaa kaksi viimeistä palkkanauhaa ja miljoona muuta lappua vuokranmaksukyvystämme.

The HomeStead:
Asuntokompleksi oli varsinaisten bling bling tyttöjen pyörittämä. Kompleksin managereilla oli korkeat korot, jakkupuvut ja muutenkin viimeisen päälle laitetetut hiukset yms. Asuntokompleksissa oli neljä uima-allasta, kaksi fitness centeriä ja huone, jossa oli tarjolla lukemista, naposteltavaa ja tv. Yksi managereista näytti meille valmiiksi sisustettua esittelykaksiota, mutta ei yhtään varsinaista asuntoa. Hän ei myöskään halunnut lähteä näyttämään meille fitness centeriä, joka oli "niin kaukana" eli todellisuudessa muutamien satojen metrien päässä. Vuokra olisi ollut 1360 dollaria ja muut kulut. Sanoimme harkitsevamme (niin kuin kaikkialla) ja että tulisimme takaisin.

Seuraavana päivänä kävimme uudestaan HomeSteadissa ja kahdessa muussa asuntokompleksissa. Homesteadissa kysyimme missä vapaana oleva asunto olisi, manageri näytti meille kartasta paikan ja saimme mennä kurkkimaan asuntoa aidan taakse. Meitä ei edes päästetty alueelle, manageri ei lähtenyt mukaan eikä aikonut näyttää asuntoa ennen papereitten kirjoittamista. Aidan takana kurkkiessamme porteista ajoi nainen mustangilla ja kysyi meiltä harkitsemmeko muuttavamme kompleksiin. "Älkää muuttako, johtajat tekevät paljon lupauksia, joita eivät pidä. Fitness centerillä on ollut laitteet kolme kuukautta rikki" nainen huusi. Siinä syy, miksi emme päässeet katsomaan fitness centeriä. Missähän kunnossa asunto olisi ollut... lähdimme sitten pois. Ei ollut kovin hyvää mainosta.

The Lake Apartments:
Nimensä mukaisesti asuntokompleksin piha koostuu kokonaan pienistä lammikoista, joissa on värikkäitä kaloja, ankkoja ja kilpikonnia. Alueella on uima-allas ja poreallas. Asuntokompleksi on rakennettu varmaan 1970-luvulla. Piha on todella kaunis, mutta kyllä täälläkin on pikku juttuja rempallaan, kun kunnolla tarkastelee. Täällä kaiken voi korjata maalaamalla. :) Asuntokompleksi on tosi siirtynyt nyt uudelle managementille, joka kovasti kunnostaa aluetta. Täältä valitsimme asuntomme. Managerit ovat todella mukavia ja vuokra on 1175 dollaria + sähkö ja internet. Keittiö on poikkeuksellisesti täysin varusteltu: liesi, jääkaappi, uuni ja mikro.
Pääsimme muuttamaan asuntoomme vasta 11.8, sillä asuntomme remontoitiin täysin edellisten muutettua pois. Vieläkin haisee maali. Kaapit maalattiin ja keittiö tasot vaihdettiin. Myös kokolattiamatot vaihdettiin. Täällä on kaikkialla sellaiset paksut kokolattiamatot, joihin uppoaa kävellessä.

Aika Linnaloiden luona kului nopsaan, sillä koko ajan oli paljon tekemistä. Kävimme DMVssä (Department of motor vehicles) tekemässä ajokorttihakemukset. Edellisten meidän yliopistosta Lappeenrannasta täällä vaihdossa olleiden kokemusten perusteella pelkäsimme, että ajokortin saaminen on hankalaa, koska meillä ei ole USAn sosiaaliturvatunnuksia, mutta mitään ongelmia ei ollut. Menimme luukulta luukulle lappujen kanssa ja kävimme valokuvassa. Sitten sain täytettäväksi taas jonkun lapun, joka olikin kirjallinen ajokoe. Ainoastaan Santerin oli tarkoitus tehdä koe heti ja miun vasta myöhemmin, koska en ollut lukenut. No, siinä sitä sitten oltiin lappu kädessä niin ei auttanut muu kuin arvata. Santeri pääsi läpi, mie en. Osan kysymyksistä saattoi päätellä, mutta osaa ei millään voinut tietää.

En ollut edes voinut kuvitella, että täällä ajokortin kirjallinen osio olisi lappu rasti ruutuun -kysymyksiä, kun Suomessa se tehdään tietokoneella ja on tilannekuvat yms. No, se että en päässyt koetta läpi ei haitannut mitään, koska täällä ajokortti maksaa vain 27 dollaria ja kirjallisen saa tehdä kolme kertaa. Luin pari päivää ja pääsin sitten läpi. Tähän mennessä Santeri on käynyt jo ajokokeessakin ja saanut ajokortin, mutta miulla on ajokoe vielä käymättä.

Lisäksi kävimme pankissa avaamassa tilit tänne. Se onnistui helposti, vaikka virkailija laittoikin Santerin nimeksi "Sanetri T. Helsinki". Kyllä miuta nauratti. Pankkivirkailija kysyi meiltä heti olemmeko vaihto-oppilaita. Lopuksi kysyimme, mistä hän tiesi, kun emme olleet kerenneet edes suutamme avata. Kuulemma siitä, että mie oon niin valkonen. Ainoat valkoiset ihmiset, jotka täällä menee pankkiin on kuulemma vaihto-oppilaita. Kaikki muut on ruskettuneita. :(

Ihmiset ei muuten ylipäätään tunnu kovin hyvin tietävän, missä Suomi on. Monet ihmettelee mitä ihmeen kieltä puhumme. Yksi kysyi olemmeko hollantilaisia.