51. OSA 6 Kohti Renoa

Torstai-ilta 20.12

Päätin tällekin matkanpätkälle uhrata oman tekstin, sillä oli se kyllä sellainen yllätys kaikille. Lähdettiin ajelemaan vuoriston läpi Death Valleystä kohti Renoa, jonka oli tarkoitus olla välietappi ja yöpaikka matkalla San Franciscoon.

Vuoristossa pilvet olivat alhaalla ja päivä alkoi muutenkin hiljalleen hämärtyä illaksi.

Sitten edessä killui pitkä jono autoja. Paikalla oli partio, joka pysäytti kaikki vaihtamaan lumiketjuja. Tie oli kuulemma eteenpäin täysin jäässä ja lumessa. Vuorille oltiin annettu lumimyrskyvaroitus ja luvattu pakkasta -8 C. Sanottiin, että ollaan Suomesta, että on kyllä ennenkin ajettu talvikelissä. No vaihtoehdot oli kääntyä ympäri ja ajaa koko matka Vegasiin tai ostaa lumiketjut. Partio ei suoranaisesti kieltänyt ajamasta ilman ketjuja, mutta poliisilta olisi rapsahtanut sakot, jos ketjuja ei olisi käyttänyt. No eihän siinä sitten muuta kuin lumiketjut alle. Hinta 80 dollaria ja asennus 40 dollaria.

Lumiketjut on tavalliset metalliketjut, jotka pätkäistään sopiviksi renkaan koon mukaan. Annettiin asennusmiehen laittaa ketjut paikalleen ja se sitten näytti Santulle ja Karille, että miten ne saa pois. Eipä tainnut kellään muulla kuin miulla edes olla tässä vaiheessa hanskoja, miulle Tuija oli huomannu napata mukaan Vegasista parin dollarin hanskat. Ei oltu ihan ootettu tällästä keliä.

Tältä tie näytti sitten edessäpäin. Nopeusrajoitus lumiketjujen kanssa on 25 mailia tunnissa eli matka taittui siis etanavauhtia ja yö läheni.

Ei osunu se -8 C sääennuste iha kohdalleen. Lämpötilalukema auton lämpömittarista.

Lämpötila vaihtui siis 40 astetta Death Valleystä vuorille. Kyllä palelti bensa-asemalla. Uusi takki alkoi tuntumaan erittäin hyvältä ostokselta.

Meille oltiin sanottu, että osalla tienpätkistä lumiketjuja ei saa käyttää ja osalla ne saattaa joutua laittamaan takaisin. Tosi näppärää. Mietipä jos ajat isoa rekkaa? Lumiketjut päälle, lumiketjut pois, lumiketjut päälle... Kuvassa Santtu ja Kari ottaa pois lumiketjuja. Ketjut saatiin pois, eikä niitä onneksi enää tarttenut laittaa takas.

Pakko myöntää, että kyllä pelotti ajaa liukkailla vuoristoteillä pilkkopimeessä. Yritin laittaa iskälle viestiä, että missä suunnilleen ollaan, koska olin lähes varma, että ajetaan vuoren reunalta alas, eikä kukaan ikinä löydä meitä, kun kukaan ei osaa ees etsiä. Myöhemmin kuulin, että mikään miun laittamista viesteistä ei ollu ees menny perille. No onneks päästiin lopulta Renoon ja motelliin yötä.